Monet tahot tuntuvat olevan huolissaan koronarajoitusten vaikutuksesta lapsen kehitykseen. Hyvää asiassa on että lapsen etua ajatellaan, mutta on hyvä miettiä kuka oikeasti pitää huolta lapsesta ja miten lapsesta pidetään huolta. Onko kyseessä todellinen syy vai tekosyy tehdä asioita.
Lapsen psyyke on vielä keskeneräinen ja kehittyy omaa tahtiaan erilaisissa vuorovaikutussuhteissa. Psyykkiselle kehitykselle on tärkeää että lapsi saa myös omaa tilaa, eikä häntä kiidätetä harrastuksesta toiseen minuuttiaikataululla. Lasta on hyvä kuunnella, mutta lapsi ei ole viimekädessä se henkilö, joka tekee päätökset. Vastuu lapsen toiminnasta on vastuullisilla aikuisilla.
Viime aikoina on näyttänyt siltä että koronarajoituksissa mennään lapsen ehdoilla. Tämä ei ole hyväksi lapsen psyykelle. Jos lapsi saa aina tahtonsa läpi kasvatetaan ihminen, joka ei osaa ottaa muita huomioon lainkaan. Tällä on peruuttamattomat vaikutukset lapsen itsetuntoon ja myöhempään elämään. Lapsen kasvattamisessa rajat ovat sitä todellista rakkautta. Ne voivat tuntua ahdistavilta, mutta elämässä on aina sillä tällöin tapahtumia, jotka eivät ole mukavia. Jos lapsi ei opi käsittelemään ahdistusta, hän masentuu pienenkin vastoinkäymisen tullessa vastaan. Jos lapsi kasvaa täysin rajoitta, hänestä ei tule yhteiskuntakelpoista kansalaista. Vanhan viisauden mukaan vastukset tekevät ihmisestä vahvemman ja hänen psyykestään tulee kestävämpi.
On osattava erottaa mikä on lapsen etu oikeasti ja mikä on lapsen halua saada tai tehdä jotain, mikä ei välttämättä ole hänelle hyväksi. Useimmat lapset ymmärtävät miksi säätöjä ja määräyksiä sekä rajoituksia on olemassa. Ne ovat olemassa sen vuoksi että ne tuovat yhteiskuntaan turvaa ja toimintaympäristön, jossa asiat toimivat tietyn kaavan mukaan. Lapsen elämään tietyt rutiinit tuovat turvallisuutta ja jatkuvuuden tunteen. Rajoitukset eivät ole rangaistuksia, joista lapset kärsivät. Lapset ymmärtävät rajoitusten tarpeellisuuden. Kysymys kuuluu ymmärtävätkö aikuiset?
Mietittäessä entisaikojen lapsia, lapsuus oli lyhyt ja työt alkoivat heti kun kynnelle kykeni. Nykymaailmassa lapset saavat yleensä olla lapsia kauemmin ja heillä on mahdollisuus koulutukseen ja parempaan elämään. Nykymaailman haasteet psyykelle ovat muita uhkia. Nettimaailman raadollisuus, TV:n lapsille sopimattomat ohjelmat ja huono kaveripiiri sekä vanhemmat, jotka eivät osaa olla vanhempia, muutamia mainitakseni. Lapset, joutuvat näkemään ja kuulemaan asioita, joita he eivät vielä pysty täysin käsittelemään. Sitten on vielä korona.
Jos muistellaan sota-aikaa, silloin ilmassa oli jatkuva epävarmuus, pelko ja huoli. Silti lapset selvisivät siitä. Koulunkäynti saattoi olla täysin retuperällä, omassa suvussani on ihmisiä, jotka eivät ehtineet käydä kuin 1-2 luokkaa. Silti he pärjäsivät elämässä, oppivat lukemaan ja laskemaan sekä hankkivat ammatin. Heitä ei viety harrastuksiin, eikä kukaan ollut huolissaan heidän liikunnallisesta kehityksestään tai muustakaan kehityksestä.
Onkin hyvä miettiä kumpi on lapsen edun mukaista. Se että hän sairastuu vakavasti (long covid), levittää tautia koululuokissa, tartuttaa sen opettajiin, perheeseensä ja sitä kautta aiheuttaa epidemiatilanteen pitkittymisen vai se että hän on muutaman kuukauden pois koulusta? Onko lapsi koulua varten vai koulu lasta varten?
Entä mikä on yhteiskunnan edun mukaista? Se että nähdään hirveästi vaivaa näpertelemällä asioiden parissa, jolla ei ole suuressa mittakaavassa juurikaan merkitystä vai tehdäänkö oikeasti sellaisia toimia, joilla on.
Vuosia psykologiaa ja psykiatriaa opiskelleena ja jo vanhempana ihmisenä sanoisin että koronakaranteenilla ei ole lapsen psyykelle mitään merkitystä. Sen sijaan se haastaa vanhempien psyyken. Osaatko oikeasti olla lapsellesi turvallinen ja rajat asettava vanhempi? Vai sysäätkö vastuun mieluummin koululle, päiväkerhoille, harrastuksille tai jollekin muulle, kunhan ei itse tarvitse kohdata lasta oikeasti. Entä miten kohtaat lapsen? Onko lapsi sinulle oman minäsi jatke, kohde, suorittaja tai välttämätön paha, jolle ei jää aikaa? Vai onko lapsi ilon lähde, jonka kehitystä tuet ja kannustat? Opetat pois pahoilta tavoilta ja kannustat hyvään? Jokainen lapsi on yksilö, tunnetko omasi? Koronakaranteeni on loistava tilaisuus tutustua lapseesi, jos et ole sitä vielä tehnyt.
Lapset ovat voimavara, heillä on ehtymätön mielikuvitus ja into, jopa karanteenissa. Joskus hiljentyminen, yksinolo ja omien ajatusten kuuntelu on lapselle kehittävämpää kuin ainainen härdelli, kilpailuhenkisyys ja liiallinen määrä virikkeitä. Lapsi on luontaisesti liikkuva, hän keksii kyllä tapoja liikkua kotona ja ulkona jos häntä siihen rohkaistaan. Kaiken toiminnan ei tarvitse olla ohjattua. Lapsen on hyvä oppia ohjautumaan ihan itse. Oma-aloitteiset pärjäävät yhteiskunnassa huomattavasti paremmin, kuin ne, jotka odottavat koko ajan että joku ohjaa heitä. Itsenäiset lapset osaavat myös asettaa rajoja itselleen.
Tässä vaiheessa joku varmaan vetää esiin kognitiivisen kortin ja sen miten eri tasoilla eri lapset ovat ja miten heikommin oppivat eivät selviä. Tämä voi tulla jollekulle yllätyksenä, mutta ei kannettu vesi kaivossa pysy. Lapsen älykkyystason pysyy melko lailla samana lapsuudesta aikuisuuteen. Kasvatuksella ja ympäristöllä pystyy asiaan hieman vaikuttamaan, mutta se epämiellyttävä totuus on, että jos on fiksu lapsena, on useimmiten fiksu aikuisena ja päinvastoin. Aivoja pystyy harjoittamaan, mutta geenit määräävät mihin asti kukin yltää. Sopivasti haasteita niin lapsi ylittää itsensä, liian vähän haasteita lapsi tylsistyy ja liikaa haasteita lapsi joko kysyy apua tai lannistuu, riippuen siitä minkälainen psyykkinen kestävyyskyky hänellä on.
Jos mietitään kotioloja, niin en vaihtelevat ja ovat aina vaihdelleen. Toisella on asiat paremmin kuin toisella. Koronakaranteeni voi paljastaa lapsen kotioloista paljon sellaista, mikä olisi muuten jäänyt huomaamatta. Selviää millaista tukea perhe sosiaalisesti tarvitsee. Opettaja voi huomata etäopetuksen aikana oppilaasta jotain mikä vaatii ilmoitusta sosiaalitoimeen. On lapsen etu, että hän saa apua ajoissa.
Siitä että lapsi ei ole saanut kokea päättäjäisjuhlia tai koulun juhlia ei kukaan ole vielä saanut traumaa. Itse olin sairaana koko ylioppilaskevään kirjoitusten jälkeen ja mitään ongelmia psyykelle ei siitä ole vanhemmiten koitunut. Monet muutkin juhlat olen joutunut sairauksien takia jättämään väliin. Tämä on vain elämää, ei sen enempää, koettakaa ymmärtää. Juhlat eivät ole elämän päätarkoitus, jos näin ajatellaan, ollaan aika pahasti harhateillä.
Jos päädytään siihen että kouluja pidetään väkisin auki, koronatapauksista huolimatta, päädytään siihen että koululuokkia joudutaan sulkemaan opettajapulan vuoksi. Toinen asia mihin päädytään, jos paikkakunnalla on yksi tai muutama iso työnantaja on että vanhempien työpaikka voidaan joutua sulkemaan korona-altistuksen takia. Kolmas asia, mihin päädytään, on vanhempien mahdollinen vakava sairastuminen. Onko siis parempi että lapsi saa ohjattua opetusta etänä vai se että opetusta ei ole lainkaan ja että vanhemmat ovat sairauden vuoksi kykenemättömiä huolehtimaan jälkikasvustaan? Neljäs asia, mihin päädytään, on se 2 vuotta jankattu asia terveydenhuollon kuormittumisesta tai tässä tapauksessa ehkä pitää jo puhua vakavasta ylikuormituksesta tai siitä että hoitoa ei enää saisi lainkaan. Sillä jos tartunnat lähtevät yhtäkkiseen nousuun kouluissa, mikään terveydenhuollon kapasiteetti ei riitä. Vai onko tarkoitus että oppilaat toimivat näytteenottajina ja koronajäljittäjinä sivuharrastuksenaan? Viides asia, ja se tärkein, on koronatartuntojen räjähdysmäinen leviäminen lasten keskuudessa, siinä vaiheessa ei enää koulujen sulkeminen pysty pysäyttämään tilannetta. Onko lapsille jo olemassa oma koronasairaala?
Kun hyviä ratkaisuja ei ole, on mietittävä mikä olisi sellainen ratkaisu, mikä ei pahenna tai pitkitä tilannetta entisestään. Pitkittynyt tilanne luo tilaa uusille koronavarianteilla nostaa päätään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti